Kun yksin teet kahden hommat..

Kyllä sitä kiroo arjen pyörteissä, että voishan tämä ehkä helpompaakin olla.
Vaikka rakastan arkea just tämmöisenä, kuin se on. Sitä pysähtyy välillä miettimään, kuinka lapset muistavat tämän arjen, yksi vanhempi joka tekee, puuhaa, laittaa, auttaa, lohduttaa, kuskaa, leikkii, kuuntelee, opettaa, ymmärtää( no ei ihan aina ymmärrä)... loputon lista ja sitä se todellakin on.


Itselle on välillä vaikeaa tämä yksin oleminen, (vahingossa joskus huomaan kadehtivan pariskuntia, jotka tekee asiat yhdessa/jaetusti. Toinen käy kaupassa, toinen kuskaa lapset, toinen imuroi ja toinen ripustaa pyykit..)
mutta kuitenkin niin paatunut omiin rutiineihin, etten saisi siihen vielä miestäkin pyörimään, vaan helpommaksi koen tehdä asiat sitten itse ja saan allergisen ylireaktion juurikin noista toimivista pariskunnista🤣


Mutta se tekee haikeaksi, ettet jaa kenenkään kanssa muistoja tapahtumista, arkisista jutuista, lasten hauskoista hetkistä(niistä huonoistakin) kevätjuhlista, jouluista ja mitä kaikkee näitä nyt on.


Se että jaksaa palata siihen aikaan, kun oli vielä mies(lasten isä) en todellakaan halua sitä enää, pyydät apua kerran, kaks, sata..sitä apua saamatta suutuspäissäs toteat "totta perkele ihan itekin pystyn tämän tekemään"
Ja kuinka paljoon sitä pystyykään, auton lamppujen vaihdoista mitä kummallisimpien asioiden korjaamisiin 🤣


Vaikka sitä vähän ylikuormittuu ihminen tässä, silti olen ylpeä siitä arjesta jota lapsille rakennan, teen sen yksin ja pystyn siihen. Mulla on vain väännöt lasten kanssa, ei tarvitse toisen aikuisen kanssa sen lisäksi vääntää-> helppoa eikö totta?


Miinuksia löytyy, mutta myös niitä plussia, kun vaan osaa joka päivästä löytää vähintään yhden positiivisen asian miinukset haihtuu. Nukutaan sitten, kun lapset on isoja, meneehän se isoinkin jo syksyllä yläasteelle ja nuorin eskariin, keskimmäisen vika ala-aste vuosi alkaa. Et onhan ne jo aika isoja?
Pikkuhomma, kohta huomaan olevani itsekseni ja ihmettelen mihin nämä vuodet menivät?